Emeritaprofessori Aili Jokelainen sai neljä vuotta sitten varmistuksen, että hän sairastaa Alzheimerin tautia. Silloin hän sai oikeat lääkkeet ja on nykyisin sinut tautinsa kanssa.
Kodinteknologian emeritaprofessori Aili Jokelainen sai neljä vuotta sitten lääkäriltä diagnoosin. Hän sairastaa Alzheimerin tautia, joka vaurioittaa hermosoluja ja aivokudosta.
– Keväällä 2011 Ailin käytös ja persoona muuttuivat selvästi. Alzheimer-diagnoosin jälkeen kesti jonkin aikaa ennen kuin löydettiin sopivat lääkkeet. Fakta on, ettei Ailin muisti palaa, sanoo Ailin edunvalvoja, veljentyttären poika Juha Korhonen.
Juha Korhonen tuli 18 vuotta sitten Helsinkiin töihin ja asui alkuun Ailin luona. Siitä suhde syveni ja nyt hän käy Ailin luona pari kertaa viikossa ja huolehtii hänen hyvinvoinnistaan.
Aili auttoi minua työurani alussa, nyt on minun vuoroni auttaa, tuumaa Korhonen ykskantaan.
Orvosta professoriksi
Aili Jokelainen jäi orvoksi niin pienenä, ettei hän muista lainkaan vanhempiaan. Hän kiersi sukulaiselta toiselle kunnes päätyi opettajan perheeseen kasvatiksi. Utelias ja oppivainen tyttö päätyi lukijaksi jo varhain.
– Pienenä tyttönä luin mummoille ja papoille sanomalehtiä ääneen. Olin ahkera ja utelias tyttö ja halusin lukea ja etsiä vastauksia kysymyksiini, muistelee 90 vuotta viime vuonna täyttänyt Aili.
Koulunkäynti jatkui ylioppilaaksi ja sieltä Helsingin yliopiston Viikin laitoksille ravintokemian opintojen pariin. Häntä kiinnostivat bakteerit. Väitöskirja syntyi kun hän tutki ydinasekokeiden laskeuman vaikutusta saamelaisten ruokavalioon.
– Siellä kierrettiin Lappia saamelaisten ja muiden kanssa. Nukuttiin mättäillä ja katsottiin, ettei ollut liian märkää. Olin minä silloin siivossa kunnossa, kihertää Aili.
Lopulta Aili Jokelaisesta tuli kodin teknologia professori. Eläkkeelle hän jäi vuonna 1991.
Nobel-kemistin voitontanssi
Emeritaprofessori muistaa paljoin opiskelu- ja yliopistovuosistaan. Entisen opiskelijoiden 90-vuotislahjaksi kokoama kuvakirja nostaa hymyn vanhuksen kasvoille. Yhtä naurua on myös muisto Nobel-kemisti A. I. Virtasen alaisena työskentelystä.
– En muista olinko saanut maisterinpaperit vai oliko kyse väitöskirjasta, mutta näin siinä kävi: mieheksi pienikokoinen AIV kaappasi minut syliinsä niin, etteivät jalkani osuneet lattiaan ja pyöritti minua ympäri laboratoriota silkasta riemusta, nauraa Aili.
Hän toistaa useaan otteeseen kuinka bakteerit kiinnostivat häntä jo varhain ja kuinka mikrobeista on hyötyä maidonjalostuksessa. Mikrobiologiaa hän pitää hyvin tärkeänä oppialana. Ja Havardin yliopiston laboratoriota kehittyneenä suomalaisiin verrattuna.
5 000 euroa kuussa hoivaan
Aili Jokelainen asuu edelleen yksin kotonaan Helsingissä. Kaupungin kotihoidon työntekijä käy Ailin luona kahdesti päivässä ja sunnuntaisin kolmesti. Kaupunki laskuttaa palvelusta tuhat euroa kuussa.
Pelkän kaupungin avun turvin emeritaprofessori ei kuitenkaan pärjäisi kotona, joten yksityisen hoivakodin työntekijä käy Ailin luona sunnuntaita lukuun ottamatta kahdesti päivässä yhteensä neljän tunnin ajan. Lasku on 4 000 euron suuruinen kuukaudessa.
– Aililla on hyvä eläke ja sen turvin on voitu palkata yksityistä apua. Ja Aili on voinut asua kotona. Kaupungin työntekijöillä ei ole paljoakaan aikaa asiakkaalleen, kertoo edunvalvoja Juha Korhonen.
Aililla on kotona ovihälytin ja valvontakamera, josta kuva tulee Korhosen ja yksityisen hoivayrityksen työntekijälle. Lisäksi käytössä on turvapuhelin, joka avaa yhteyden, vaikkei Aili vastaakaan puhelimeen.
– Soitan heti Ailille, jos kuvassa näkyy jotain outoa, ja huhuilen, että missä Aili olet, kertoo Home Instead Seniorihoivan Minna Levo.
Tyydyn nyt mummon osaan
Jokelaisen muisti pelaa mainiosti kun jutellaan vanhoista asioista. Sairauden huomaa kun hän yhtäkkiä sanoo, että nyt pitää lähteä yliopistolle töihin. Tai kun hän aikoo lähteä kouluun takaisin. Samat lauseet toistuvat myös useasti. Huonosti nukutun yön jälkeen hän saattaa olla äreä.
Aili myös toistaa asioista ja ajatuksia kuten “yritettävä on” ja “huumorintajua pitää olla”. Itsestään hän puhuu usein Ailina. Hän myös tietää sairastavansa muistisairautta.
– Minä aina sekoitan tavarat ja nämä tulevat perässä ja murahtelevat. Ja minä murahdan takaisin. Ja mietin, että mitä tämä vanha höppänä oikein tekee, kertoo Aili.
Hän joutui lopettamaan autolla ajon kun hänellä ei enää omien sanojensa mukaan ole kykyä seurata liikennettä.
– On hyvin vähän, mitä Aili voi tehdä. Sairaus rajoittaa elämän toimintaa. Silti haluan olla kotona niin kauan kuin nämä minut täällä pitävät, hän tuumaa.
Kyselytunteja ja tieteellisiä lehtiä
Aili Jokelainen rakastaa edelleen lukemista. Omat silmät eivät enää tekstiin taivu, mutta avuksi tulee Minna Levo tai Juha Korhonen.
– Luen Ailille joka viikko Suomen Kuvalehden, yliopistolehtiä ja Ailia kiinnostavia lyhennelmiä väitöstutkimuksista. Ja televisiosta katsotaan ja kuunnellaan eduskunnan kyselytunnit. Aili haluaa pysyä elämässä kiinni, Levo kertoo.
Hänen arkensa Ailin luona kuluu juttelun, lukemisen, seurustelun merkeissä. Samalla hoituu ruoka- ja vaatehuolto.
– Minun elämäni on kohtalaisen hyvää kun ottaa huomioon, että me iän myötä menetämme jotakin samalla kun saamme jotakin muuta. Aili on monta kertaa ollut eksyksissä, mutta enhän minä sitä tunnusta, hän kujeilee.
Julkaistu alunperin: https://yle.fi/uutiset/3-8349877
Kirjoittanut: Outi Pukkila
4.10.2015
